Tour De Finlandia 2006



Pe 2.6.2006-La 3.6.2006
Helsinki-Nuorgam

Klo 19.10 astun yöjunaan Helsingin rautatieaseman laiturilta kahdeksan, päämääränä Rovaniemi. Lapin pääkaupungista jatkan bussilla eteenpäin, vaihdan autoa Ivalossa ja saavun lauantai-iltana Nuorgamiin. Hassua että näinkin pienen maan toiseen ääripäähän matkaamiseen kuluu lähes kaksi vuorokautta. Matkaa suunnitellessani olen oppinut paljon pohjoisen Suomen maantiedosta. Kajaani, jonka aiemmin luulin sijaitsevan todella kaukana villissä pohjolassa, on itse asiassa melko tarkalleen keskikohdassa suomineidon vartaloa. Rovaniemeltäkin on Euroopan Unionin pohjoisimpaan nurkkaan vielä viisisataa kilometriä.

Tarkoituksenani on siis pyöräillä Nuorgamista Hankoon, liikuttaa itseni lihasvoimin Suomen pohjoisimmasta pisteestä eteläisimpään. Miksi ihmeessä? Hyvä kysymys, olen sen esittänyt itselleni muutamia kertoja ja perustellut matkaan lähtemisen turhautumisella ja kaiken pysymättömyydellä. Maaliskuun alussa minulta leikattiin selkä, tarkemmin välilevyn pullistuma joka painoi vasemman jalan hermokanavaan ja veti koko takareiden ja pohkeen viikkokausiksi jatkuneeseen kramppiin. Kolme leikkausta edeltänyttä kuukautta keskityin sietämättömienn kipujen lievittämiseen. Sähköpulssihoitoa, hierontaa ja satoja nappeja mielen ja kehon turruttavia kolmiolääkkeitä.

Olin tähän asti ajatellut että sairaudet, varsinkin vakavat sellaiset koettelevat vain vanhoja ja heikkoja ihmisiä, sellaisia jotka ovat liian laiskoja tai typeriä huolehtimaan omasta terveydestään, mutta ne muutamat lääketokkuraiset kuukaudet muuttivat asennoitumiseni. Kun vihdoin heräsin leikkauksesta ja kivut olivat kadonneet, olisin saman tien halunnut lähteä juoksemaan, tippaletku käteeni teipattuna ja sairaalan yöasu ylläni, mutta en saanut. Kahden hitaan ja kuntoutuksen täyttämän kuukauden aikana päätin, että jos liikuntakyvyttömyys voi iskeä minuun, terveeseen henkilöön joka ei kymmeneen vuoteen ole syönyt edes ainuttakaan antibioottikuuria, on parempi tehdä asioita täysillä ja toteuttaa unelmiaan niin kauan kuin pystyy. Hypätä laskuvarjolla. Juosta Pamplonan härkäjuhlilla. Sukeltaa koralliriuttojen kristallinkirkkaissa vesissä. Kiivetä vuoren huipulle. Ajaa polkupyörällä Suomen halki.

Junassa makuuosaston kanssani jakaa vanha mies, menossa Rovaniemelle veljenpojan tyttären lakkiaisiin. Harmiton ja lupsakanoloinen käppänä, mutta nukahtamisvaikeuksista muutenkin kärsivänä en voi sietää hänen kuorsaustaan. Menen ravintolavaunuun istuksimaan ja manailen miksei kuorsaajille voi olla omia tiloja, aivan kuten tupakoijille. Syytönhän se sukujuhliin matkaava vanhus hengitysteidensä ahtaumiin kaiketi on, mutta hemmetti, niin olen minäkin. Ja olen kuitenkin maksanut täyden lipun hinnan jotta saisin levätä ennen tulevan viikon rasitusta, en kärsiäkseni siitä hermoja raastavasta rohinasta. Jotain tuttua huonetoveria voisi heittää ensimmäisellä käteensattuvalla esineellä ja toivoa että se hengitysilman resonointi kitalaessa katkeaisi edes hetkeksi mutta tuiki tuntematonta vanhusta en viitsi viskata pyöräilykengällä.

Ravintolavaunussa joukko viikonloppuvapaalle matkaavia varusmiehiä fundeeraa jotain ääneen tampereeksi ja keltakultaketjuin koristautunut kalju sikaniska yrittää välittää jotain puhelinnumerolta kuulostavaa numerosarjaa linjan toisessa päässä olevalle ilmeisen huonokuuloiselle keskustelukumppanilleen. "Nollaneljänolla. Kuusi. Ku-to-nen. Eiku perkele kuu-si. Numero Kuusi!" Turkulainen pariskunta äkkää pyöräilykenkäni ja ajotakkini ja he istuutuvat pöytään rupattelemaan, aikovat viettää muutaman viikon lomansa pyöräillen Kemijärveltä Turkuun. Juttelen heidän kanssaan muutaman hetken ja palaan sitten hyttiini kuuntelemaan kuorsausta. Onneksi edessä on muutama yksinäinen ajopäivä Lapin erämaiden halki, ei tarvitse kestää muita ihmisiä eikä varsinkaan heidän kuorsaustaan. Ja huomenna bussissa ehtii nukkua sillä Nuorgamiin on Rovaniemeltä vielä yhdeksän tunnin matka.

Bussimatka meneekin pitkälti unten mailla. Ivalossa vaihtoyhteyttä odotellessa poikkean syömässä paikallisessa pizzeriassa ja hymyilen paikallisen nuorisolauman spinner-pölykapseleille joista joukkion autoa kuljettanut yksilö oli selvästikin ylpeä. Viimeiset pari tuntia bussimatkasta olen hereillä ja katselen kuinka bussikuski, joka ilmeisesti toimittaa siinä samalla myös postinjakajan virkaa, virtuoosimaisen tarkasti nakkelee kumilenkein sidottuja ja kaksinkerroin taiteltuja viikonlopun lehtiä bussin avonaisesta etuovesta postilaatikoihin ja soittaa torvea merkiksi asukkaille että tietävät käydä poimimassa uutiset kahvipöytään.

--

La 3.6.2006
Nuorgam-Kaamanen 145 km

Bussi saapui Nuorgamiin reilun vartin myöhässä, tiuku repii 17.40 kun purkaudun kahden muun matkustajan kanssa ulos ja kaivan pyöräni linjurin rahtiosastosta. Käyn Suomen pohjoisimmassa kahvilassa hörppäämässä kupin teetä, haukkaamassa hieman suolaista ja täyttämässä juomapullot. Poljen vielä kolme kilometriä itään raja-asemalle, matkan viralliseen lähtöpisteeseen, nollaan matkamittarin ja dokumentoin tilanteen kamerallani. Kello 18.12 lähden polkemaan takaisinpäin aurinkoisessa säässä.

Keskimääräiseksi päiväetapiksi olin laskenut 200 kilometriä, lukuunottamatta tätä ensimmäistä ajopäivää joka siis alkoi vasta nyt alkuillasta. Sata kilometriä olisi riittävä annos tälle päivälle. Utsjoella trippi näyttää 45 kilometriä, sääennuste kohtalaista pohjoistuulta ja kartta sataa kilometriä erämaata ennen seuraavaa leirintäaluetta. Päätän jatkaa Kaamaseen asti ja lähden polkemaan autiota maantietä etelään päin.

Illan viimeiset 60 km tahkoan myötätuulen siivittämänä Tourin pääjoukon keskarilla 38km/h. Ehkä hieman tyhmää heti ensimmäisenä päivänä rehkiä sillä tavoin mutta minkäs sitä ihminen luonteelleen mahtaa. Sitäpaitsi harvoin sitä on koko tie käytössä ja tuuli takana, pakko nauttia kun siihen on tilaisuus. Näillä leveysasteilla aurinko on vielä korkealla kun puoli yhden aikaan saavun leirintäalueelle, maksan itselleni mökin ja kevyen illallisen ja käyn suihkussa. Asetan herätyksen puoli yhdeksäksi jotta ehdin aamiaiselle ja nukahdan ennenkuin pää osuu tyynyyn.

--

Su 4.6.2006
Kaamanen-Vuotso 141 km

Herään kännykän piipitykseen ja käyn syömässä runsaan aamiaisen. Kaurapuuroa, mysliä, hilloa, voileipää juuston ja kasvisten kera, tuoremehua sekä kupillinen teetä. Ilmassa on sadetta joten ruokailun jälkeen jatkan hetken unia odottaen ruoan laskeutumista ja sään selkenemistä. Vasta yhdeltä taivas näyttää sen verran vakaalta että uskallan lähteä matkaan. Alkumatkasta on kohtalaista sivumyötäistä tuulta ja Cannondale syö maileja hyvällä ruokahalulla. Ivalossa kaarran hotelli Kultahippuun nauttimaan kupin teetä. Pihassa minua lähestyy vanhahko mies ja ilmeisesti kysyy jotain mutta sen verran navakassa sivumyötäisessä hän on etten saa selvää puhuuko hän suomea, saamea vai norjaa.

Kymmenisen kilometriä ennen Saariselkää iskee seinä, kilometrien mittaisen nousun ja etuviistosta puhaltavan vastatuulen muodossa. Tunturin laelle kiivettyäni olen aivan uuvuksissa ja vatsani huuutaa ruokaa. Kuudenkympin vauhtia alaotteelle kumartuneena lasken tunturin laelta matkailukeskukselle ja hoipun ravintolaan tilaamaan murua rinnan alle. Ajopäivän aikana ravitsen itseäni pääsääntöisesti suolapähkinöillä, banaanilla ja kuivahedelmillä, energia- ja hivenainepitoisella tavaralla jota on helppo haukata kourallinen aina puolen tunnin välein pitämilläni venyttelytauoilla. Illalla ennen nukkumaanmenoa sitten varastot täyteen pastaa, tai mitä kulloinkin on saatavilla sekä lasillinen öljyä palan painikkeeksi kattamaan edes osan yli kaksinkertaiseksi kasvaneesta päivittäisestä energiankulutuksesta. Tähän nälkään ei kuitenkaan kaninruoka riitä vaan tilaan pizzaa ja pepsiä. Ahmin annokseni ja hetkessä tunnen veren sokeriarvojen kohoavan sen verran että uskallan jatkaa matkaa.

Vuotsossa mittari näyttää päivän senastiseksi saldoksi 140 kilometriä ja kello on vasta sen verran että ehtisin hyvin ajaa vielä 85 kilometriä Sodankylään. Poikkean porokylän safaribaariin täyttämään juomapullot ja tarkistamaan paikallislehdestä sääennusteen kun saan juttuseuraa kahdesta alkuiltaansa siinä baarissa viettävästä paikallisesta. Vanhempi, Veijo taisi olla nimeltään, oli siinä vaiheessa sunnuntai-iltaa jo sen verran lapin kullan lumoissa että taisi ainakin kolmesti kertoa saman tarinan Vantaalla bussikuskina työskentelevästä veljestään ja siitä kuinka oli tämän kanssa käynyt Malmin hautuumaalla Sammy Babitzinin haudalla. Nuorempi ja huomattavasti enemmän maailmaanähneen oloinen nuorimies sen sijaan innostui saatuaan vastauksen kysymykseensä ammatistani ja ilmoitti oitis että hänellä on kaveri, aivan mahtavan idearikas freelancer-AD joka ehkä juuri sillä hetkellä on lämmittämässä savusaunaa jossain kukkatarhalla siinä lähimain ja kaivaa Nokialaisen taskustaan sopiakseen kaverilleen työhaastattelun siltä seisomalta. Tai istumalta, sillä ahterihan meillä oli kaikilla oli tiukasti siinä pirttipenkissä kiinni.

Tarinan tässä vaiheessa soolopyöräilijämme alkaa jo hieman hermostua mihin soppaan sitä onkaan sekaantumassa ja vilkuilee nopeinta poistumisreittiä takavasemmalla sijaitsevalle ovelle. Ei auta, numero on jo valittu ja graafikkokaveri hälytetty saunanlämmityspuuhista puhelimen ääreen. Luuri lyödään korvaani esittelen itseni. Hämmästys on varmasti molemminpuoleinen kun toisesta päästä vastaa Janne, ystäväni Ukon tuttava jonka nimi on useampaankiin otteeseen tullut esille mainosalan sisäsiittoisissa meiningeissä, ja joka tietää paitsi toimistomme, myös ainakin noin ylimalkaisesti minut. Sovimme että ollaan yhteyksissä ja toivotamme hyviä jatkoja puolin ja toisin vaikkei duunisopimusta niillä puheilla solmitakaan. Toki myös Juha, se nuorempi ja intelllektuelimpi niistä paikallisbaarin kanta-asiakkkaista joka juuri oli kyseisen puhelun soittanut, tuntee Ukon. Tokiossa tai New Yorkissa en olisi lainkaan yllättynyt jos umpimähkään baarissa juttusille heittäytynyt tyyppi tuntisi tuttavapiiriini kuuluvia henkilöitä, niin on nimittäin käynyt, mutta että Vuotson Porokylässä! Maailma on todella pieni.

Kun nyt olemme virallisesti samaa kaveripiiriä, ilmoittaa Juha että hänellä on rantasauna siinä puolen kilometrin, mitä se sitten mahtaa poronkusemissa olla, päässä ja että se on yksin käytössäni jos niin haluan. Päivän ajokilometrit eivät ole vielä lähimainkaan täynnä mutta saunasta minulla ei ole ollut tapana kieltäytyä joten päätän jäädä Vuotsoon yöksi. Sitäpaitsi vatsassa alkaa kiertää ikävästi ja luulen ettei ajaminen vesuviuksen kraaterin tavoin kuplivalla pötsillä oikein luonnistu. Se jalopeno- ja tuplajuustotäytteinen pizza kesken ajopäivän taisi olla reissun huonoin idea.

Saan mökin ja saunan avaimet ja asetun taloksi. Juha lähtee takaisin krouviin ja jättää minut saunanlämmityspuuhiin. Pilkon kuusipöllistä pihkaisia tikkuja ja revin tuohesta sytykkeitä, lyön kipinän pesään ja kannan vieressä hiljalleen virtaavasta joesta vettä saunaan. Välillä käyn puuseessa helpottamassa oloani ja tärisen. Kylmät hikikarpalot otsastani tihkuen tyhjennän vatsalaukkuni vielä kolmesti, aina välillä puoli pullollista suolaliuosta tankaten ja voin todella pahoin. Pelkään että joudun jättämään urakan kesken ja mietin kauanko kestää että nestehukkaan kuihtunut ruumiini löydetään siitä erämaamökistä.

--

Ma 5.6.2006
Vuotso-Rovaniemi 221 km

Herään hieman ennen kymmeneltä, tunnustelen oloani ennenkuin ryömin ulos makuupussistani ja totean vointini normaaliksi. Vatsakuumeeksi ja ebolaksi ja ties miksi pelkäämäni tauti olikin onneksi vain ruokamyrkytys joka meni ohi yön nukkumalla ja nestettä tankkaamalla. Jätän avaimet Juhan näyttämään paikkaan räystään alla ja talutan pyörän metsikön läpi porokylän baariin. Juhaa ja Veijoa ei näy, lienevät vielä eilisellä tiellään. Tilaan aamiaiseksi juustoreissarin ja appelsiinimehun, sitten olen valmis jatkamaan matkaa.

Suunnitellun aikataulun ja kahdensadan kilometrin päivärytmin pitämiseksi joudun tänään ajamaan Rovaniemelle saakka. Ilma on matkapyöräilyyn täydellinen, puolipilvinen, lämpötilaltaan sopivan viileä ja lähes tuuleton joten matka ei ole ongelma. Lisäksi olen tänään hyvissä ajoin aamusta liikkeellä.

Itse päivän aikana ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista tai mieleenpainuvaa, vain 221 kilometriä pyörittämistä. Napapiirillä tulee matkan ensimmäiset 500 kilometriä täyteen, pyörin hetken joulupukin pajan ympäristössä etsien jotain kaamosrajamonumenttia tai koordinaattipisteet kertovaa kylttiä jota vasten voisin ikuistaa itseni ja ajokkini mutten löydä sellaista. Rovaniemen keskustassa olen sopivasti sen verran ennen yhdeksää että ehdin juuri ja juuri poiketa kaupassa hakemassa pienen tertun banaaneja ja pari avocadoa aamiaiseksi. Kassajonossa mieleeni juolahtaa soittaa Rovaniemellä majaa pitävälle entisellle luokkakaverilleni ja kysyä häneltä neuvoa ruokapaikan valintaan.

Taas kävi peikkomainen flaksi, Liisa asuu aivan nurkan takana umpimähkään valitsemaltani ostoskeskukselta ja on lisäksi kotona. Hän saapuu paikalle vartissa ja johdattaa minut johonkin ainakin näennäisesti meksikolaistyyliseen paikkaan jossa saan tankattua hiilihydraattivarastot täyteen. Valitsen listalta mozzarellapuikot, kulhollisen nachoja sekä kasvishampurilaisen lohkoperunoilla ja yllätyn annoksen koosta, kerrankin positiivisesti. Vaikka olen parinsadan kilometrin ajamisen ja edellisillan vatsalaukun tyhjäksi oksentamisen jäljiltä nälkäinen kuin susi, en saa ahdettua sisuksiini puolta annosta enempää vaikka kuinka yritän.

Telttaa ja retkipatjaa en tarvitse tänäkään yönä sillä majoitun Liisan ja hänen kämppäkaverinsa keittiön lattialle. No, onpahan ainakin pari kiloa ylimääräistä materiaa repussa raahattavana ja varmistamassa ettei matkasta tule ihan liian helppo.

--

Ti 6.6.2006
Rovaniemi-Puolanka 245 km

Jään aamulla yksin kämppään kun tytöt lähtevät minne lähtevät. Johonkin töihin tai opinahjoon kai. Keitän kaurapuuroa ja teetä ja syön edellisiltana ostamani avocadot. Renkaat tuntuvat paitsi sileiltä, myös aavistuksen pehmeiltä, varsinkin kun selässäni on täyteen pakattu 40 litran reppu, joten ennen kaupungista poistumista käyn urheiluliikkeessä tarkistamassa paineet.

Tähän asti matkaa reittivaihtoehtoja on ollut käytännössä yksi, mutta Rovaniemeltä eteläänpäin tiestössä on jo valinnanvaraa. Olen ennen reissua päättänyt välttää nelostietä ja pysyn päätöksessäni. Seuraan opasteita Ranualle päin. Joen yli Ounasvaaralle ja siitä etelään.

Tänään on jeesushihhuleiden ja muiden kireäpipoisten ennakkoon kauhistelema vihtahousun uudelleentulemisen päivä, kuudes kuudetta vuonna kuusi joten päätän juhlistaa tapausta. 66,6 km kohdalla pidän normaalia viiden minuutin välipalapaussia pidemmän tauon ja virittäydyn tunnelmaan kaivamalla repusta iPodin ja tunkemalla valkoiset kuulokenapit maantiepölyn pinnnoittamiin korvakäytäviini. En ole ikinä ollut suuri Iron Maiden-fani eikä kovalevyltäni löydy hetkeen sinänsä sopivaa Number Of The Beast-kappaletta, joten sijaan valitsen Slayeriä jolta muuten tänä kyseisenä päivänä ilmestyy uusi levy. Angel Of Death ja matka jatkuu.

Reitin maisemallinen anti oli päivän helvetilliseen teemaan sopivaa rämeikköä, synkkää matalakasvuista korpea ja Grand Canyonin kokoisia, roudan repimiä halkeamia kestopäällysteen pinnassa. Ei kauheasti kerrottavaa, paitsi että jossain vaiheessa matkaa taisin nähdä hirven. Tai ainakin joku iso, ruskea olio joka oksat ryskyen ja tanner tömisten liikehti siellä tienvarren pimeämmällä puolella. Toivon että se oli hirvi.

Jossain vaiheessa ennen Pudasjärveä karttaa lukiessani huomasin sellaisen riemastuttavan seikan että Suomen maantiekartta oli kääntynyt ympäri ja olin nyt sen eteläisellä sivulla. Pudasjärvellä mieltäni ilahdutti myös toinen sangen yllättävä asia, yhdistetyn pyörätien ja jalkakäytävän alkamisesta ilmoittava liikennemerkki. Yleensä en pyöräilijänä ole järin innoissani kevyen liikenteen väylistä, niillä kun tuppaa hortoilemaan kaikenlaista koiran, lapsikatraan ja sauvakävelykepin ulkoiluttajaa milloin mitäkin ja yleensä samanaikaisesti kumpaakin laitaa. Tällä kertaa tuo pyöreäksi sorvattu sininen vaneritaulu pitkän erämaaosuuden jälkeen kuitenkin viesti jonkinlaisen sivilisaation lähestymisestä.

205 kilometrin kohdalla iskee uupumus. Jaloissa riittäisi voimaa, tiedän sen, mutta jokin sisälläni sanoo stop, ei enää. Kaivan repusta banaanin ja muutaman kilometrin rullailun kulutttua tuntuu kuin olisin saanut uudet jalat. Kello on kuitenkin jo 23 ja päätän mennä seuraavaan majapaikkaan yöksi. Kauaa ei tarvitse polkea kun tien varressa näkyy majatalo. Koputan oveen, ei vastausta. Soitan oveen teipatussa lapussa olevaan päivystysnumeroon, kuulen kuinka puhelin sisällä soittaa polyfonipolkkaa mutta kukaan ei vastaa. Kokeilen toista numeroa, ei vastausta siinäkään. Ihmettelen minkälainen itseään majataloksi kutsuva paikka ei halua asiakkaita silloin kun nämä palvelua tarvitsisivat. Majatalon pihalta poistuessani vilkaisen matkamittaria. 222. Tänne yöksi jääminen olisikin ehkä ollut hieman liian pirullista, tai siis 1/3-pirullista, tiedä vaikka olisin joutunut todistamaan jotain synkkää rituaalia keskellä kaapupukuisten beelzebubinpalvojien rinkiä.

Parinkymmenen kilometrin kuluttua ja kaikkiaan kymmenen päivän aikana satulassa vietetyn tunnin jälkeen saan vihdoin yösijan Puolangalta. Jälleen hienoisella tuurilla, sillä mökkikylän portin yösummerin johto on poikki, mutta samassa pihaan ajaa vasta uudelleen avatun leirintäalueen työntekijä ja luovuttaa minulle mökin avaimen.

Tähän asti reissun rankin päivä on jo venynyt melkein huomisen puolelle. Huoltorakennuksesta löydän suihkun lisäksi vaa’an ja päätän uteliaisuuttani punnita itseni nähdäkseni ovatko neljä ajopäivää verottaneet kehostani mehuja. Ei huolta, elopaino on kutakuinkin ennallaan. Keskiyön hämärässä loisteessa kylpevän kylpyhuoneen vaan numeronäytölle ilmestyy punaisena hehkuva lukema 66,6.

--

Ke 7.6.2006
Puolanka-Iisalmi 194 km

Aurinko paistaa, herään yhdeksältä ja lähden etsimään paikkaa josta saan aamiaista. Leirintäalue jossa yövyin on juuri aloittanut toimintansa eikä sen kylmiöstä vielä löytynyt edes leivänkannikkaa matkamiehen syötäväksi. Apu ihmisen perustarpeeseen löytyy, ties kuinka monennen kerran, huoltoaseman kahvilasta. Olen nyt arviolta matkan puolivälissä ja lähetän siitä ilmoittavan tekstiviestin jollekin, en muista kenelle. Lähistöllä olisi Suomen korkein vesiputous josta ennen matkaa lukaisin työpaikan toiletinhyllystä löytämästäni lehdestä. Luonnonihmeen katsastaminen tietäisi kuitenkin parinkymmenen kilometrin ylimääräistä lenkkiä joten jätän nähtävyyden tällä kertaa väliin. Ehkä seuraavassa elämässä.

Puolanka-Paltamo väli on edelleen kitukasvuisten havupuiden miehittämää rämettä. Ihmettelen miksi näistäkin maista on joskus sodittu niin pitkään ja verisesti. Tai siis kyllähän sen ymmärtää että ihminen puolustaa omaansa ja kerran hankkimaansa, vaikka se olisi kasa paskaa tai sitten silmänkantamattomiin risukkoa ja suonsilmää, mutta että joku näkee vaivaa ja varustaa armeijan käyttökelvottoman erämaan valtaamiseksi.

Paltamossa hämmästelen paikallisten toimintaa huoltamon baarissa. Ei siinä puuhastelussa sinänsä mitään radikaalia ole, tuskin edes puuhastelun vertaa. Päinvastoin, oudoksun kuinka ihmiset tuntuvat viettävän suuren osan ajasta Esson kahvilassa tekemättä mitään järkevää. Istuksivat vain kantapöydässään mainoslahjalippalakit takaraivolla keikkuen, lyövät välillä hedelmäpeliin muutaman lantin, ostavat norttiaskin ja pahvimukillisen kahvia ja häipyvät hetkeksi pihalle vain tullakseen hetken kuluttua takaisin siihen vakiopaikalleen ihmettelemään että missäköhän se Reino oikein luuhaa.

Kajaani on aina ollut inhokkipaikkakuntieni ikuinen listakakkonen, heti Valkeakosken jälkeen. Tänään järjestys muuttuu ja Kajaani kiilaa ylivoimaisesti kärkeen. Jo hyvän matkaa ennen keskustaa alkaa tienvarsilla näkyä yliajettujen eläinten raatoja, ruskeita lasinsirpaleita ja muuta yleistä viihtyvyyttä laskevaa ja saastaisesta elämänntyylistä juoruavaa kuvottavuutta. Ajan jotain hieman isompaa katua etelään ja viiton kädelläni suuntamerkkiä vasemmalle. Juuri kun olen kääntymässä, vasemmalta kolmion takaa kiilaa viininpunainen corolla tai nissansunny eteeni ja pakottaa tekemään voimakkaasti kanttaavan väistöliikkeen irtohiekkaiselle reunakaistaleelle. Saan toisen jalan vapaaksi polkimesta ja pyörän puolihallittuun, tai puolihallitsemattomaan, miten sitä nyt ajattelee, luisuun, mutta jalkani viistää asfaltin pintaa. Tarkistan vahingot, satulalaukun kiinnike poikki, kengän sivussa nirhauma, tankoteippi puhki ja polvessa ruhje, suojana olleesta jalanlämmittimestä huolimatta. Riisipussikuski on jo kaukana, tuskin vaivautui edes tuoksukuusien reunustamasta peräpeilistä vilkaisemaan jäikö uhri kitumaan.

Loppumatka Iisalmeen asti on vastatuulta. Sukevan Nesteellä tapaan neljä paikallista pyöräseuran edustajaa jotka kymmenisen minuuttia aiemmin painelivat ohitseni kun kaivoin tienposkessa välipalaa repun taskusta. Olivat olleet ajamassa jokakeskiviikkoisia tempotreenejään. Nautimme koko porukka munkkikahvit ja joukueen kuopus Antti ilmoittaa jatkavansa pyörällä Iisalmeen asti ja lupaa tarjota vetoapua. Neljäkymmentä kilometriä Iisalmeen mennään sitten paikoitellen aika vauhdilla ja viimeiset nousut ennen kaupunkia ovat ehdottomasti matkan haastavimmasta päästä.

Iisalmessa syön, saunon ja yövyn sukulaisten luona ja pesen ajovaatteeni. Softshell-pusakka haisee nevahirviölle ja hanskojen froteinen peukalonhanka näyttää siltä kuin alkaisi itää jotain ennestään tuntematonta eliömuotoa.

--

To 8.6.2006
Iisalmi-Pieksämäki 186 km

Tästä päivästä olin suunnitellut leppoisaa rullailuetappia, tai no, niin leppoisa kuin 186 kilometriä pyöräilyä voi olla. Joka tapauksessa sellaista mummolaan-kun-pyöräilemme-pilvenhattaraa-ei-näy-tyyppistä, kiireetöntä ajelua joka päättyisi hyvissä ajoin ennen iltaa tätini ja hänen avomiehen mökille Naarajärven rantaan.

Tietenkään asiat eivät aina lutviudu suunnitellulla tavalla vaan esimerkiksi tekniikka pettää tai ajaa harhaan. Tai sitten sekä että. Kuopiossa, sinänsä varsin viihtyisässä ja matkan ensimmäisessä oikealta kaupungilta tuntuvassa paikassa, haaskautui aikaa kaupungin läpi ja etelään johtavaa reittiä etsiessä. Kun oikea tie löytyi, lopetti ajotietokone toimintansa ja jouduin syöttämään rengaskoot, keskiörattaiden sekä takapakan lehtien hampaiden lukumäärät ja muut tarvittavat tiedot uudestaan sen muistiin. Kaiken huipuksi etuvaihtajan säädöt olivat aavistuksen pielessä enkä saanut vaihdetta sellaiseen pykälään ettei ketju olisi pitänyt tavatonta rahinaa hangatessaan vaihtajan häkkiin.

Järkeilin että joko vaijeri on venynyt sen verran että kaipaa säätöä tai sitten vika on perua edellispäivän kohtaamisesta Kajaanin pyöräilijänvihaajan kanssa. Helppo homma, työkalut esiin ja pyörä ylösalaisin. Ja taas mennään.

Vaan ei kauaa. Joudun uusimaan säätöoperaation vielä kolmesti eikä etuvaihtaja sittenkään toimi lähimainkaan kuten pitäisi. Viimeiset 50 kilometriä Suonenjoelta Pieksämäelle olen aivan romuna eikä pyöräni kuulosta yhtään sen terveemmmältä. Perille saavun pari tuntia suunniteltua myöhemmin ja olen niin poikki että onnistun vetämään kuperkeikan pyörää taluttaessani. Onneksi tätini on tietoisena ruokamieltymyksistäni kattanut pöytään valmiiksi salaattia ja Moilasen leipomon karjalanpiirakoita. Saunan leppoisassa löylyssä istuessa ja laiturin nokassa kelluessa päivän vastoinkäymiset unohtuvat pian.

--

Pe 9.6.2006
Pieksämäki-Helsinki 308 km

Aamiaisen jälkeen otan työkalut esiin ja alan säätämään reistailevaa etuvaihtajaa. Ehdin kiristää vaijerin kahdesti ja toimenpiteen tehottomuuden hermostuttamana ruuvata irti koko kirotun vaihtajan ennenkuin tajuan että vika ei olekaan siinä vaan löystyneessä kampisarjassa jonka takia keskiörattaat ovat muutaman millin alkuperäistä linjaa ulompana. Manaan tyhmyyttäni ja mietin jälkiviisaasti että kyllähän moinen heitto olisi pitänyt heti huomata. No, onneksi kaikki toimii kiristyksen jälkeen jotenkuten normaalisti, useamman kymmenen kilometrin ajolla olisi osille voinut saada aikaan pahaakin tuhoa. Vaihtajaa en jaksa alkaa asentamaan takaisin, loppumatka menee mainiosti pienemmälläkin eturattaalla, ja ainahan ketjun saa siirrettyä käsin 53-piikkiselle jos sille päälle sattuu.

Puoli yhden aikaan hyppään satulaan ja lukitsen itseni polkimiin. Päivän virallinen pyrkimys on päästä illaksi Heinolaan ja arvioida siellä senhetkinen väsymystila ja unentarve mutta ääneenlausumattomana tavoitteenani on kuitenkin ajaa läpi yön ja päästä kotiin Helsinkiin seuraavaksi aamuksi.

Länsilounainen tuuli ei helpota tavoitteeseeni pääsemisessä. Tienvarren nuoret koivut tekevät kunniaa kumartamalla soolopyöräilijää mutta matkantekoa edistäisi paremmin jos tuuli notkistaisi niiden varsia menosuuntaani.

Perjantai-iltapäivä on edennyt jo sen verran pitkälle että perheelliset ovat pakkautuneet autoihinsa ja suunnanneet kulkunsa kohti Keski-Suomen viikonloppumeininkejä. Joutsaan asti pienemmillä teillä oli rauhallista mutta siitä Heinolaan asti joudun ajamaan pitkin muuten onnistuneesti välttelemääni nelostietä. Ihmiset, jos haluatte jännitystä elämäänne niin unohtakaa haisukellussafarit tai Six Flagsin vuoristoradat ja ajakaa mieluummin Hartola-heinola-etappi perjantai-illan menoruuhkaa vastaan. Selkään 40 litran rinkka menoa vakauttamaan, pyörän sivulaukut toiminevat myös. Satasta toisiaan ohittelevat ja kahden kaistan leveydeltä vastaan kiitävät autot jättävät parhaimmillaankin fillaroijan rystysten ja sivupeilien väliin vain reilun metrin verran hajurakoa ja huonokuntoinen piennar takaa että touhussa nousee syke jopa Stockan hulluja päiviä enemmän. Muistot Park Avenuella vastavirtaan sukkuloimisesta eivät tämän jälkeen tunnu enää miltään.

Siinä ruuhkapiikin aikana ehti saada aika hyvän läpileikkauksen suomalaisista perheistä. Insinööri-isä ratin takana, vaimo pelkääjän pallilla ja takapenkillä 1,5 pulskaa kersaa nenä kiinni akuankassa. Kulkuvälineenä Toyota, Nissan, Volkswagen tai Opel. Välillä jokunen Volvo tai Ford, suurimmaksi osaksi perhemallisia sedaneita ja monen katolla suksiboksi, lisävaruste jonka funktionaalisuutta rajallinen aivokapasiteettini ei ole ikinä kyennyt käsittämään. Miksi, hyvät ihmiset, miksi? Minkä takia pitää ostaa se porrasperäinen malli jonka tavarasäiliön kuljetuskapasiteetti täyttyy kahdella kassillisella plussabonuspisteillä hankittuja eineksiä ja korillisella keskiolutta? Ja sitten viikonlopun mökkimatkoille hankitaan se lasikuitusukkula katolle vaatteiden, kumiveneiden ja marsuhäkkin kuljetusta varten. Eikö olisi parempi hankkia kerralla farmari? Suksiboksin hinnalla ja pienentyneen ilmanvastuksen tuomilla kulutussästöillä voisi sitten vaikka ostaa niille takapenkin pullukoille lisää hampurilaisaterioita, irtokarkkia ja videopelejä.

Joo. Hermot hieman kireällä ruuhkassa polkemisesta. Pysähdyn Hartolaan odottamaan liikenteen tasaantumista ja huilaamaan hetkeksi huoltamon kahvilassa, tässä vaiheessa olen jo päättänyt ajaa läpi yön. Kassajonossa takanani on Twin Peaksin Leland Palmerin näköinen mies, säikähdän hieman. Istun kahvilassa varmaan lähemmäs kaksi tuntia paikallislehteä selaten, sitten jatkan urakoimista. Yhdeltätoista saavun Heinolaan, Suomen punkpopin jonkinasteinen pääkallonpaikka joskus 90-luvulla ei tänä perjantai-iltana oikein jaksa säväyttää. Kylän läpi ajaessani näen kaksi oikeata ihmistä ja yhden teollisuusvartijan. Jos Heinolassa vielä punk-henki elää niin taustalla ei ainakaan soi Circle Jerksin Wild In The Streets vaan ennemminkin Sensuurin Kaupunki Nukkuu.

Jossain vaiheessa Heinolan jälkeen saavutan sen mitä olen lähtenyt etsimään, täydellisen tunteen, tilan jossa on vain pyhä kolminaisuus; minä, pyörä ja tie. En tunne minkäänlaista kipua, vain suunnatonta ajamisen riemua. Pyöritän kampia vimmatusti ja runttaan ylämäet putkelta. Tuntuu kuin liitäisin äänettömästi halki öisen maiseman ja nautin joka hetkestä. Ajan hurmoksessa, en tiedä kauanko, tajuan ajan ja paikan siinä vaiheessa kun ohitan Vierumäen urheiluopiston risteyksen ja jatkan samalla fiiliksellä vielä muutaman kilometrin. Mahtava tunne. Mietin muita mieleeni painuneita vahvoja kokemuksia mutten osaa asettaa niitä järjestykseen. Uimaan oppiminen, ensimmäinen loppuun asti seisty aalto surffilaudalla, erityisen kivan tytön tapaaminen ja siitä seuraava perhosia vatsanpohjassa-tunne, Rancidin keikalla lavalta yleisömereen sukeltaminen ja pitissä henkihieveriin asti riehuminen, japanilaisessa buddhalaistemppelissä koettu jonkinlainen yliluonnollinen liikutustila. Tällaiselta pyöräilyn pitäisi aina tuntua. Sitten vakavoidun hetkeksi, entä jos tämän tunteen saavuttamiseksi täytyykin aina ensin lämmitellä ajamalla 1300 kilometriä?

Yhden aikaan Busines City Lahteen saapuessani on jo melko kylmä ja pimeä. Olen sitä paitsi hieman väsynyt joten huilaan taas pari tuntia, odotan aamun nousua ja rentoudun musiikkia kuunnellen. Lahden keskustan Shelliä seuraavalta 45 kilometriltä ei tajuntaani ole rekisteröitynyt minkäänlaisia muistikuvia. Elokuvan seuraavassa kohtauksessa istun Mäntsälässä tien varressa ja tuijotan peuraa joka astelee aamuyön ensimmäisten auringonsäteiden valaiseman tien poikki. Poikkean taas huoltamolle, niiden kahvilat ovat viikon aikana tulleet melko tutuiksi, ja syön aamiaiseksi juustosämpylän ja kupin kaakaota. Väsymys on poissa ja ajaminen tuntuu taas hyvältä. Pelkään etten saa piiskattua itseäni enää liikkeelle jos lopetan polkemisen, joten poljen Mäntsälästä kotiin pysähtymättä kertaakaan. Tai no, jossain Viikin ja Vanhankaupungin rajamailla seisahdun hetkeksi liikennevaloihin, sitten jatkan taas Lauttasaareen ja olen kotona lauantaiaamuna puoli yhdeksältä.

Iltapäivällä käyn Lassen ja Antin kanssa Satkarissa syömässä. Ahmin kyltymättömänä tuorejuustoa pinaattikastikkeessa ja tilaan jälkiruokaa, ruokahaluni tuntuu olevan loppumaton. Vertailemme Antin kanssa vastatuulikokemuksia, hän ajoi soolona Nordkapiin muutama vuosi sitten. Illalla suunnittelen käyväni kaisaniemessä älläreiden lähtökummulla, ihan vain moikkaamassa tuttuja koska ajajaksi minusta ei tänään enää ole. Tai piipahdan sitten Rose Gardenissa jossa puolituttu DJ Nick catchdubs New Yorkista soittaa levyjä illalla. 34 valvottua tuntia ja 308 poljettua kilometriä tekevät kuitenkin suunnitelmiin muutoksen ja nukahdan yksiöni lattialle ennen seitsemää.

--

Su 11.6.2006
Helsinki-Hanko 148 km

Herään auringon paisteeseen hyvin levätyn yön jälkeen, näyttää täydelliseltä kesäpäivältä. Syön kunnon aamiaisen ja käyn pyörän osat huolella läpi. Tänään ei ole mitään suorituspaineita tai huolta yöpaikasta vaan päätän ottaa viimeisen etapin rennosti rullaillen, antaa lihasten palautua viikon rasituksesta ja nauttia maisemista. Lähden kotoa kohti Hankoa vasta puoli yhden aikaan, juomareppuun pakkaan vain välttämättömimmät renkaanpaikkaustarvikkeet, työkalut, pitkähihaisen ajopaidan sekä sitruunalla maustettua suola-sokeriliuosta. Tällaisena päivänä saattaa lämpö tehdä tepposet enkä halua keskeyttää reissua nestehukan tai krampin takia.

Ajelen länsiväylän vartta kohti kirkkonummea, pidän kadenssin korkealla sillä tänään mennään iloisesti pyörittäen ja pysytään satulassa. Etuvaihtaja on edelleen pois pelistä, hyvä niin, eipähän tule kiusausta vaihtaa isommalle rattaalle ja kammeta liian tiukalla välityksellä. Tuuli on navakkaa ja puhaltaa länsilounaasta mutta sekään ei hirveästi harmita, vastatuuli vain viilentää mukavasti pilvettömältä taivaalta hehkuvan auringon kuumotusta. Masalassa ohi kolistelevasta pendolinosta joku vilkuttaa kannustukseksi. Heilautan kättä vastaukseksi ja lauleskelen ääneen. Pelle Miljoonan & 1980-kokoonpanon Hyvä Fiilis sekä Maukka perusjätkän Ajan Polkupyörää ovat luonnolliselta tuntuvia biisivalintoja tähän hetkeen.

Inkoossa kurvaan museotielle. Muutama mutkikkaan reitin tuoma lisäkilometri matkan tässä vaiheessa ei tunnu missään eikä maisemia ihaillessa ehdi tieturin hitaasti lisääntyviä kilometrilukemia tuskailla. Sitä paitsi kumpuilevien metsä- ja peltopalstojen sekä puutarhatonttien lomassa mutkitteleva tie rytmittää ajamista ja tarjoaa elämyksiä joihin länsiväylän tuulitunnelimaiset suorat eivät pysty. Näköalareitin alkupätkä on pikisoraa josta irtoaa renkaiden mukana pieniä kivenjyväsiä. Ping. Kling-dong. Dok. Sointi on aina hieman erilainen, riippuen siitä mihin kivet sinkoillessaan osuvat. Kireälle viritetyistä pinnoista lähtee napakka ylävireinen soundi, alumiinirungosta pidempään soiva kilahdus ja hiilikuituhaarukasta hieman onton puukapulan kalahdusta muistuttava vaimea ääni.

Kuulen takaatani lähestyvän auton äänen. Kapealla ja mutkaisella tiellä on verraten paljon huviajelijoita ja harjanteen takaa saattaa vastaan tulla iäkäs pariskunta Triumphillaan joten ihan missä tahansa paikassa ei kannata edes pyöräilijästä ohitse pyrkiä. Rullailen hetken auton edessä ja sopivan paikan tullen siirryn oikeaan laitaan viittoen merkin että tie on vapaa. Viininpunainen Porche Cayenne, ilmeisesti jonkin paikallisen pientilallisen pojan peltoauto. Ohi ajaessaan Börje heilauttaa kättään kiitokseksi, vastaan tervehdykseen ja hymyilen, yleensä autoilijat vastaavassa tilanteessa tervehtivät keskisormella tai nyrkillä. Tämä on hyvä päivä.

Tammisaaressa päätän käydä haukkaamassa suolaista ja helpottamassa rakkoa. Linja-autoaseman kahvila ja wc ovat joskus armeijan lomareissujen vaihtoyhteyksiä odotellessa tulleet turhankin tutuiksi. Ankeaita koppeja täynnä ovenkarmeihin kaiverrettuja todisteluja kuinka jokke tai tonza on sen-ja-sen paikkakunnan kingi sekä kattoon sytkärillä poltettuja tj-lukemia. Bussiaseman sijaan poikkean Essolle. Mukava yllätys, wc:ssä on lattialla räsymatto, seinällä taulu ja nurkassa valtaistuinta vastapäätä kookas viherkasvi, tosin muovinen sellainen mutta kuitenkin paljasta kaakelipintaa kodikkaampi vaihtoehto. Suomenkielisillä alueilla tällainen kodikkuuden tavoittelu tuskin toimisi, ennen pitkää, luultavasti ennen, joku älypää päättäisi luultavasti osoittaa miehuutensa ja merkitä sen kudematon ja kahvipensasjäljitelmän omaksi reviirikseen.

Lappohjasta erkanee pienempi tie Koverharin ruukkialueelle ja kiertää Hankoniemen etelärantaa myötäillen kaupunkiin. Tämä on tuttua seutua armeijan ampumaleireiltä ja marsseilta. Poteron kuokkimisesta routaiseen maahan on jo yli kymmenen vuotta ja aika on kullannut helmikuisen alokasleirin muistot joten ilman katkeruuden häivää poljen mäntyjen varjostamaa tietä Tvärminneen, sieltä Täktomiin ja lopulta saavun Hangon rautatieasemalle. Melkein perillä. Seuraan kiskoja niin pitkälle Tulliniemeen kuin pääsen, rannassa vastaan tulleet vanhempani odottavat parkkipaikalla, mutta reissu ei ole ohi ennen kuin olen pyörineni saavuttanut mannersuomen eteläisimmän pisteen. Jatkan metsikön läpi kunnes vastaan tulee vapaasataman aita. Ei auta, pakko olla jokin kiertotie. Palaan parkkipaikalle ja kysyn paikalle saapuneelta koiranulkoiluttajalta vaihtoehtoista reittiä.

Miekkonen vastaa kyselyyni että Tulliniemen eteläisin kärki on kolmen kilometrin päässä mutta satama-alue ja luotsiasema on suljettu vapaalta liikenteeltä. Voihan perse, epätoivo valtaa mieleni hetkeksi mutta sitten tapahtuu matkan monista onnekkkaista sattumista se kaikkein hannuhanhimaisin. Mies kertoo olevansa merenkulkuviraston palveluksessa, ja kuultuaan mistä olen reilua viikkoa aiemmin taipaleeni aloittanut, lupaa viedä minut määränpäähäni. Hyppään satulaan ja poljen hänen saattelemanaan lukuisien tuontiautorivistöjen ja konttinostureiden läpi luotsiaseman pihaan. Viimeisessä mutkassa luulen tietäväni mitä Lancen, Merckxin, Coppin, Anquetilin ja monen muun pääkopassa on liikkunut heidän kaartaessaan riemukaarelta Champs Elysees’lle ja kohti voittoa. Klossit rantakalliota vasten klaksuen raahaan pyöräni niemenkärjen kauimmaiselle kivelle ja nostan ajokkini voitonmerkiksi ilmaan. FlightDeck näyttää päivän saldoksi 148 kilometriä, yhteensä reissulle kertyy siis mittaa 1588 kilometriä.

Vanhempien autossa matkalla kotiin harmittelen ettei matkalle sattunut yhtään sadepäivää, vaakasuoraan piiskaavaa vesisadetta vastaan taisteleminen olisi tuonut reissuun edes hieman sellaisen sankarieepoksen makua josta riittäisi lapsenlapsille kerrottavaksi. Nyt tuntuu että selvisin hieman liian helpolla.

--